Rakkauden kerjäläiset – sisäiset lapsemme

Sisällämme olevat lapset, me itse, jotka emme koskaan muutu, ovat valitettavan usein Rakkauden kerjäläisiä. Ne elävät jatkuvassa alistuksessa, jatkuvassa kurissa, jatkuvassa komennossa ja rakkaudettomuuden pelossa. Kiellämme niitä näyttämästä heikkoutta, näyttämästä pelkoa, näyttämästä surua. Kiellämme niitä haluamasta rakkautta ja hyväksyntää, sillä olemme ottaneet aikuisen mallimme vanhemmiltamme, jotka tekivät niin omille sisäisille lapsilleen. He tekivät niin, koska heidän vanhempansa olivat rakkaudettomia omia sisäisiä lapsiaan ja siten myös lapsiaan kohtaan. Lapsemme uskovat esimerkkiä, eivät sanoja. Eikä voi kauhalla pyytää, jos on lusikalla annettu.

Kirjoitin edellisessä päivityksessäni siitä, kuinka olin päättänyt, että sukumme huono äitikarma saa päättyä minuun. Sen, mitä en vielä kertonut, on se, ettei äitini Tanssiva Sydän ollut todellakaan huono mistään sellaisesta kohtaa, mille olisi suinkaan itse voinut mitään. Hän teki täysin parhaansa, joka kohdassa. Kaikki ihmiset tekevät parhaansa koko ajan. Uskon vakaasti, että jokainen sukupolvi ponnistaa edellisen päältä omaan elämäänsä, ottaen mukaansa ne haavat, joita omat vanhemmat eivät kyenneet itsessään oikaisemaan ja jotka he sen vuoksi päätyivät aiheuttamaan jossain muodossa lapselleen tai lapsilleen. En siis syytä äitiäni, enkä hänen äitiään Haavoittunutta Keijukaista, jonka menetimme pian sen jälkeen, kun olin saanut tietää olevani raskaana. Molemmat ponnistivat niin pitkälle kuin pääsivät, omien vanhempiensa hartioilta. Nyt toivon voivani rohkaista myös Tanssivaa Sydäntä rakastamaan omaa ihanaa itseään päivä päivältä enemmän.

Kaikki kipu, jonka lapsillemme tuotamme, on tuotettu meille. Kaikki väärät uskomukset, joita kannamme, on annettu meille rakkaudettomuuden jossakin muodossa. Jos saamme uskomuksista kiinni, voimme korjata ne. Prosessi alkaa siitä, että tunnustelemme mikä tuntuu pahalta, mikä herättää vastustusta ja kipua. Jos meille on opetettu, että kipu on vaarallista ja se pitää väistää, teemme niin ja hautaamme sen sisäämme. Opetamme tämän myös lapsillemme, emmekä anna heidän näyttää ”vaarallisia” tunteitaan, koska uskomme siten suojelevamme heitä. Jos sitten joku ihminen saa meidät tuntemaan olomme turvallisiksi ja kertoo, että mitään pahaa ei tapahdu kivun kohtaamisesta, voimme vihdoin aloittaa. Minulle kävi näin. Kohtasin mieheni Herkän Shamaanin. Olin harhaillut siellä ja täällä oikeaa tietä haistelemassa, lukenut, kokenut, kouluttautunut, ruokkinut henkisyyttäni, mutta vasta varaukseton rakkaus avasi vihalle portin tulla ulos ja rakkauden heräillä horroksesta, jonne olin sen pakottanut.

Olen ollut vihainen äidilleni 30 vuotta. Olen soimannut, halveksinut, rankaissut, vähätellyt, oudoksunut ja hyljeksinyt häntä. Toisaalta olen kaivannut epätoivon vimmalla hänen huomiotaan ja rakkauttaan, kaivannut välillemme jonkinlaista todellista yhteyttä. Olen kokenut hänen osaltaan niin suuren hylkäyksen tunteen kerta toisensa jälkeen, että muistan tehneeni häneen pesäeron jo viisivuotiaana. Olin saanut tarpeekseni, päätin, etten kuulu enää hänelle. Pienelle minulle valitettavasti, jälkikäteen katsottuna onneksi, olin ottanut jo itseeni hänen haavansa ja uskoin hyvin syvästi olevani täysin mahdoton rakastaa omana itsenäni. Jos lapsen äiti ei kykene rakastamaan itseään, omaa sisäistä lastaan, hän ei kykene myöskään osoittamaan lapselleen tämän olevan rakastettava. Lapsi ei usko sitä, mitä äiti sanoo, lapsi uskoo tuskaa, jonka näkee äidin silmissä. Hän ei ymmärrä, ettei tuska johdu hänestä itsestään, vaan äidille aiheutetusta uskomuksesta, jonka mukaan äiti itse ei ole rakastettava. Kyseessä on siis kierre, joka luo helvetin maan päälle sukupolvi toisensa jälkeen.

Eräänlaisen teiniangstin tuskassa kysyin äidiltäni joskus parikymppisenä, miksi hän todella teki lapsen. Hän nimittäin sai minut jo 18-vuotiaana. Olin jo pienenä vakuuttunut siitä, että olin hirveä vahinko, jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä ja että astraalikompassini mahtoi olla rikki kun tähän osoitteeseen tupsahdin. Jälkikäteen ajateltuna en parempaa synnyttäjää olisi voinut valita: niin lapsi, ettei osannut rajoittaa minua ja niin itsepäinen, ettei kysellyt neuvoja muiltakaan. Sain siis olla täysin oma tähtipölyinen itseni, jollaisia kaikki otukset ovat syntyessään, koska minulle ei osattu asettaa mitään odotuksia ja henkisiä rajoituksia. Vaistokasvatus kunniaan, minut on kasvatettu niin rakkaudella kuin äitini ikinä kykeni itseään rakastamaan. Valitettavasti se ei riittänyt, sillä tarvitsin enemmän, tarvitsin syyn sille, miksi olin täällä. Ensimmäinen vastaus, mihin äitini kykeni udeltuani suoraan miksei hän tehnyt aborttia, vaan toi minut tänne kärsimään, oli, että kun oli raskaana niin sai helpommin kaupungilta asunnon ja pääsi muuttamaan pois kotoa. Voitte kuvitella, kuinka hämmentyneitä olimme molemmat näiden keskustelunpätkien jälkeen. Kun sitten parikymppisenä palasin aiheeseen, hän kertoi ahdistuneena, kuinka halusi jotain omaa jota rakastaa, kenelle kertoa että rakastaa, ketä halata, kenelle näyttää että välittää. Hänen syntymäperheessään ei sellaista koskaan harrastettu. Mitä tuli tunteisiin, hänen äitinsä Haavoittunut Keijukainen joi viinaa ja isänsä Naurava Oikeamieli oli pelottava. Minusta äitini vastaus osoitti silloin kammottavaa itsekkyyttä. ”Miksi tehdä lapsia maailmaan jos ei niistä osaa pitää huolta?”

Tähän väliin lienee hyvä kertoa, mitä kokemani äidittömyys sai aikaan: lähdin maailmalle etsimään äitiä. Ja äitini päästi minut, alemmuudentunnosta ja rakkaudesta. Toisaalta se oli varmasti helpottavaa, muut ihmiset jakamassa sitä suunnatonta henkistä taakkaa, jonka vihassani, vaistossani, etsinnöissäni ja ahdistavassa rehellisyydessäni aiheutin. Toisaalta voin kuvitella kuinka pieneksi sain hänet itsensä tuntemaan. Löysin äitejä ympäri maailmaa, minut haluttiin adoptoida joka paikassa. Nyt olen ylpeä äidistäni ja itsestäni, joten etsintäni on vihdoin päättynyt. Olemme tehneet parhaamme, rakastaneet parhaan kykymme mukaan. Löysin äidin itsestäni, sekä itselleni että äidilleni! Mummonikin adoptoisin, jos suinkin vielä voisin. Adoptioäideistäni on silti tullut eräänlaisia oppiäitejäni, joille olen jokaiselle suunnattoman kiitollinen, sillä olen saanut heiltä viisautta, mitä en olisi saanut mistään muualta. Eräs heistä, Iloisa nimeltään, kertoi minulle, ettei kukaan tee lapsia epäitsekkäistä syistä ja että valitsemme itse vanhempamme, joten syyttely on turhaa. Olin silloin 25-vuotias ja tämän tiedon saatuani aloin vihdoin vapautua ja aikuistua. Todellinen läpimurto tapahtui kuitenkin vasta äsken, kun toinen oppiäitini Parantaja komensi minua jo antamaan anteeksi äidilleni. Kysyin miten, kun en tiennyt mitä antaa anteeksi ja hän sanoi: ”No vaikka sen, ettei hän ollut sinulle sellainen äiti, jonka olisit tarvinnut.” Joku laukesi minussa, kun hyväksyin tämän tiedon. Sain tunteen, että nyt kun tiedän tämän kaiken, miksi en olisi äitihahmona kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Myös äidilleni, hänen niin halutessaan. Antoihan hän sentään minulle elämän ja vapauden kerätä niin monta viisasta äitihahmoa kuin ikinä tarvitsin. Oikeastaan olin siis monin verroin rikkaampi kuin moni muu, jolla oli vain yksi hyvä äiti.

Äidilläni on kyky hienoon rehellisyyteen, joka on toiminut joskus kompassina tietoa hakiessani. Hän esimerkiksi kertoi minulle kysyttyäni ja luvattuani olla suuttumatta, että ei nähnyt minua lapsenaan, vaan pikemminkin vanhempana sisarenaan. Olin kuulemma niin viisas ja syvällinen jo pienenä. Pitkään aikaan en tajunnut tästä mitään, olin vain täysin raivona orpouden tunteesta, johon tämä tieto minut jätti. En myöskään tykännyt siitä, että hän oli ollut onnellinen siitä, että kun hän sai tytön, hänellä olisi aina ”kaveri”. Tarvitsin äidin. Olin rakkaudeton rakkauden kerjäläinen. Onneksi. Sillä se tarve johdatti minut mielettömien ihmisten ja kokemusten luo, mieheni luo, kasvattajien luo, ja lopulta syvään yhteyteen henkeni, sisäisen lapseni ja Korkeamman minäni kanssa. Tämä tarve on siis tuonut minulle minut, sellaisena kuin olen nyt. Kiitos siitä, äitini Tanssiva Sydän.