Sisällämme olevat lapset, me itse, jotka emme
koskaan muutu, ovat valitettavan usein Rakkauden kerjäläisiä. Ne elävät
jatkuvassa alistuksessa, jatkuvassa kurissa, jatkuvassa komennossa ja
rakkaudettomuuden pelossa. Kiellämme niitä näyttämästä heikkoutta, näyttämästä
pelkoa, näyttämästä surua. Kiellämme niitä haluamasta rakkautta ja hyväksyntää,
sillä olemme ottaneet aikuisen mallimme vanhemmiltamme, jotka tekivät niin
omille sisäisille lapsilleen. He tekivät niin, koska heidän vanhempansa olivat
rakkaudettomia omia sisäisiä lapsiaan ja siten myös lapsiaan kohtaan. Lapsemme
uskovat esimerkkiä, eivät sanoja. Eikä voi kauhalla pyytää, jos on lusikalla
annettu.
Kirjoitin edellisessä päivityksessäni siitä,
kuinka olin päättänyt, että sukumme huono äitikarma saa päättyä minuun. Sen,
mitä en vielä kertonut, on se, ettei äitini Tanssiva Sydän ollut todellakaan
huono mistään sellaisesta kohtaa, mille olisi suinkaan itse voinut mitään. Hän
teki täysin parhaansa, joka kohdassa. Kaikki ihmiset tekevät parhaansa koko
ajan. Uskon vakaasti, että jokainen sukupolvi ponnistaa edellisen päältä omaan
elämäänsä, ottaen mukaansa ne haavat, joita omat vanhemmat eivät kyenneet
itsessään oikaisemaan ja jotka he sen vuoksi päätyivät aiheuttamaan jossain
muodossa lapselleen tai lapsilleen. En siis syytä äitiäni, enkä hänen äitiään
Haavoittunutta Keijukaista, jonka menetimme pian sen jälkeen, kun olin saanut
tietää olevani raskaana. Molemmat ponnistivat niin pitkälle kuin pääsivät,
omien vanhempiensa hartioilta. Nyt toivon voivani rohkaista myös Tanssivaa
Sydäntä rakastamaan omaa ihanaa itseään päivä päivältä enemmän.
Kaikki kipu, jonka lapsillemme tuotamme, on
tuotettu meille. Kaikki väärät uskomukset, joita kannamme, on annettu meille
rakkaudettomuuden jossakin muodossa. Jos saamme uskomuksista kiinni, voimme
korjata ne. Prosessi alkaa siitä, että tunnustelemme mikä tuntuu pahalta, mikä
herättää vastustusta ja kipua. Jos meille on opetettu, että kipu on vaarallista
ja se pitää väistää, teemme niin ja hautaamme sen sisäämme. Opetamme tämän myös
lapsillemme, emmekä anna heidän näyttää ”vaarallisia” tunteitaan, koska uskomme
siten suojelevamme heitä. Jos sitten joku ihminen saa meidät tuntemaan olomme
turvallisiksi ja kertoo, että mitään pahaa ei tapahdu kivun kohtaamisesta,
voimme vihdoin aloittaa. Minulle kävi näin. Kohtasin mieheni Herkän Shamaanin.
Olin harhaillut siellä ja täällä oikeaa tietä haistelemassa, lukenut, kokenut,
kouluttautunut, ruokkinut henkisyyttäni, mutta vasta varaukseton rakkaus avasi
vihalle portin tulla ulos ja rakkauden heräillä horroksesta, jonne olin sen
pakottanut.
Olen ollut vihainen äidilleni 30 vuotta. Olen
soimannut, halveksinut, rankaissut, vähätellyt, oudoksunut ja hyljeksinyt
häntä. Toisaalta olen kaivannut epätoivon vimmalla hänen huomiotaan ja
rakkauttaan, kaivannut välillemme jonkinlaista todellista yhteyttä. Olen
kokenut hänen osaltaan niin suuren hylkäyksen tunteen kerta toisensa jälkeen,
että muistan tehneeni häneen pesäeron jo viisivuotiaana. Olin saanut tarpeekseni,
päätin, etten kuulu enää hänelle. Pienelle minulle valitettavasti, jälkikäteen
katsottuna onneksi, olin ottanut jo itseeni hänen haavansa ja uskoin hyvin
syvästi olevani täysin mahdoton rakastaa omana itsenäni. Jos lapsen äiti ei
kykene rakastamaan itseään, omaa sisäistä lastaan, hän ei kykene myöskään
osoittamaan lapselleen tämän olevan rakastettava. Lapsi ei usko sitä, mitä äiti
sanoo, lapsi uskoo tuskaa, jonka näkee äidin silmissä. Hän ei ymmärrä, ettei
tuska johdu hänestä itsestään, vaan äidille aiheutetusta uskomuksesta, jonka
mukaan äiti itse ei ole rakastettava. Kyseessä on siis kierre, joka luo
helvetin maan päälle sukupolvi toisensa jälkeen.
Eräänlaisen teiniangstin tuskassa kysyin
äidiltäni joskus parikymppisenä, miksi hän todella teki lapsen. Hän nimittäin
sai minut jo 18-vuotiaana. Olin jo pienenä vakuuttunut siitä, että olin hirveä
vahinko, jonka ei olisi koskaan pitänyt syntyä ja että astraalikompassini
mahtoi olla rikki kun tähän osoitteeseen tupsahdin. Jälkikäteen ajateltuna en parempaa
synnyttäjää olisi voinut valita: niin lapsi, ettei osannut rajoittaa minua ja
niin itsepäinen, ettei kysellyt neuvoja muiltakaan. Sain siis olla täysin oma
tähtipölyinen itseni, jollaisia kaikki otukset ovat syntyessään, koska minulle
ei osattu asettaa mitään odotuksia ja henkisiä rajoituksia. Vaistokasvatus
kunniaan, minut on kasvatettu niin rakkaudella kuin äitini ikinä kykeni itseään
rakastamaan. Valitettavasti se ei riittänyt, sillä tarvitsin enemmän, tarvitsin
syyn sille, miksi olin täällä. Ensimmäinen vastaus, mihin äitini kykeni
udeltuani suoraan miksei hän tehnyt aborttia, vaan toi minut tänne kärsimään,
oli, että kun oli raskaana niin sai helpommin kaupungilta asunnon ja pääsi
muuttamaan pois kotoa. Voitte kuvitella, kuinka hämmentyneitä olimme molemmat
näiden keskustelunpätkien jälkeen. Kun sitten parikymppisenä palasin aiheeseen,
hän kertoi ahdistuneena, kuinka halusi jotain omaa jota rakastaa, kenelle
kertoa että rakastaa, ketä halata, kenelle näyttää että välittää. Hänen
syntymäperheessään ei sellaista koskaan harrastettu. Mitä tuli tunteisiin,
hänen äitinsä Haavoittunut Keijukainen joi viinaa ja isänsä Naurava Oikeamieli
oli pelottava. Minusta äitini vastaus osoitti silloin kammottavaa itsekkyyttä.
”Miksi tehdä lapsia maailmaan jos ei niistä osaa pitää huolta?”
Tähän väliin lienee hyvä kertoa, mitä kokemani
äidittömyys sai aikaan: lähdin maailmalle etsimään äitiä. Ja äitini päästi
minut, alemmuudentunnosta ja rakkaudesta. Toisaalta se oli varmasti
helpottavaa, muut ihmiset jakamassa sitä suunnatonta henkistä taakkaa, jonka
vihassani, vaistossani, etsinnöissäni ja ahdistavassa rehellisyydessäni
aiheutin. Toisaalta voin kuvitella kuinka pieneksi sain hänet itsensä
tuntemaan. Löysin äitejä ympäri maailmaa, minut haluttiin adoptoida joka paikassa.
Nyt olen ylpeä äidistäni ja itsestäni, joten etsintäni on vihdoin päättynyt.
Olemme tehneet parhaamme, rakastaneet parhaan kykymme mukaan. Löysin äidin
itsestäni, sekä itselleni että äidilleni! Mummonikin adoptoisin, jos suinkin
vielä voisin. Adoptioäideistäni on silti tullut eräänlaisia oppiäitejäni,
joille olen jokaiselle suunnattoman kiitollinen, sillä olen saanut heiltä
viisautta, mitä en olisi saanut mistään muualta. Eräs heistä, Iloisa nimeltään,
kertoi minulle, ettei kukaan tee lapsia epäitsekkäistä syistä ja että
valitsemme itse vanhempamme, joten syyttely on turhaa. Olin silloin 25-vuotias
ja tämän tiedon saatuani aloin vihdoin vapautua ja aikuistua. Todellinen
läpimurto tapahtui kuitenkin vasta äsken, kun toinen oppiäitini Parantaja
komensi minua jo antamaan anteeksi äidilleni. Kysyin miten, kun en tiennyt mitä
antaa anteeksi ja hän sanoi: ”No vaikka sen, ettei hän ollut sinulle sellainen
äiti, jonka olisit tarvinnut.” Joku laukesi minussa, kun hyväksyin tämän
tiedon. Sain tunteen, että nyt kun tiedän tämän kaiken, miksi en olisi
äitihahmona kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Myös äidilleni, hänen niin
halutessaan. Antoihan hän sentään minulle elämän ja vapauden kerätä niin monta
viisasta äitihahmoa kuin ikinä tarvitsin. Oikeastaan olin siis monin verroin
rikkaampi kuin moni muu, jolla oli vain yksi hyvä äiti.
Äidilläni on kyky hienoon rehellisyyteen, joka
on toiminut joskus kompassina tietoa hakiessani. Hän esimerkiksi kertoi minulle
kysyttyäni ja luvattuani olla suuttumatta, että ei nähnyt minua lapsenaan, vaan
pikemminkin vanhempana sisarenaan. Olin kuulemma niin viisas ja syvällinen jo
pienenä. Pitkään aikaan en tajunnut tästä mitään, olin vain täysin raivona
orpouden tunteesta, johon tämä tieto minut jätti. En myöskään tykännyt siitä,
että hän oli ollut onnellinen siitä, että kun hän sai tytön, hänellä olisi aina
”kaveri”. Tarvitsin äidin. Olin rakkaudeton rakkauden kerjäläinen. Onneksi.
Sillä se tarve johdatti minut mielettömien ihmisten ja kokemusten luo, mieheni
luo, kasvattajien luo, ja lopulta syvään yhteyteen henkeni, sisäisen lapseni ja
Korkeamman minäni kanssa. Tämä tarve on siis tuonut minulle minut, sellaisena
kuin olen nyt. Kiitos siitä, äitini Tanssiva Sydän.